Eka kuukausi takana ja kansallisen yhtenäisyyden puupatsaat

Näinä päivinä lähestymme historiallista rajapyykkiä: parin päivän päästä oon ollut täällä neljä viikkoa, joka on tähän mennessä pisin yhtäjaksoisesti poissa Suomesta viettämäni aika. Tuon neljä viikkoa oon siis kahteen otteeseen viettänyt kielikursseilla Unkarissa - viime kesänä Budapestissa ja kaks vuotta sitten Debrecenissä. Mutta nyt vietänkin täällä vielä aika monta neliviikkoista lisää. Hurjaa. Suomi-ikävä ei oo vielä sen kummemmin iskenyt ja kulttuurishokkia vielä odottelen. Pienen shokin aiheutti tosin tutustuminen kreikkalaiseen tyyppiin, joka oli yllättynyt siitä, että Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa ei puhutakaan englantia, vaan kaikilla mainituilla on omat kansalliskielensä. Ja sekin, että ainoalla mitenkään uralistiikkaan liittymättömällä kurssillani opettaja oli jo liittämässä latvialaiset suomalais-ugrilaisten kansojen joukkoon. Mä ja joku toinen tarkkaavainen sit vähän ojennettiin opea.

Yliopiston lähellä joku kaipailee Dale Cooperia

Rutiinit täällä alkaa jo hiljalleen muodostua: käyn luennoilla, juon kahvia yliopiston kirjaston kahvilassa, maanantaisin ja torstaisin teen vironläksyt aamulla puoli tuntia ennen oppitunnin alkua. Iltaisin käyn kavereiden kaa jossain tai sit dataan kotona. Tänään kävin taas torilla vihannes- ja hedelmäostoksilla, lisäksi mukaan tarttui kotimaisia saksanpähkinöitä, oh oi. Oon myös katsellut parit Disney-piirretyt unkariksi. Sopivan tuttua ja sopivan simppeliä mun kielitaidolle.

Nyt uskon vihdoin tajunneeni, miten meidän talon kierrätyssysteemi toimii: yhteen astiaan menee sekajätteet ja toiseen kaikki kierrätettävä - muovi, lasi, metalli ja pahvi. Erotellaankohan nämä sit jossain tuonnempana toisistaan, ei harmainta aavistusta. Kuitenkin esimerkiksi yliopiston käytävillä on ihan omat astiansa kaikille eri jätteille. Ehkä pitäs viedä kaikki jätteet vaan sinne, niin tulisivat varmemmin kierrätetyiksi. Keräisin varmaan positiivista huomiota jätepusseineni aamuisin trollibussissa.

Mystinen cd-levy jonkun autotallin ovessa

Tämänpäiväsellä kävelylläni päädyin puistoon, joka ei ees oo Szegedin-kartallani. Siellä oli pieni järvi (Vértó, 'Verijärvi') ja kukkulan päällä kokoelma puisia patsaita. Nämä esittivät ilmeisesti historiallisia unkarilaisia henkilöitä, ja patsaskokoelman tavoitteena oli mikäs muukaan kuin 'Unkarin kansallinen yhtenäisyys' (Magyar Nemzeti Egység). Mikäs siinä, ihan hauskojahan noi on ja kiva bongailla välillä paikallisia omituisuuksia. Puistossa aurinkoista lauantaita vietti kourallinen lapsiperheitä, teinejä ja eläkeläisiä. Ihan kiva piknik-paikka varmaan, mutta nuo ympäröivät lähiökerrostalot ehkä vähän laskee tunnelmaa...

Mitähän tässä on tarkoitus tapahtua?

Toteemipuun ("Elämänpuun") symboliikkaa valotetaan alla olevassa kuvassa: ylimpänä pyhä kotka, sen alla pyhän kruunun neljä vaakunaa - yksi kutakin ilmansuuntaa kohden, sit isän, äidin ja pojan pyhä kolminaisuus, sen jälkeen sekalaisten sota- ja kansallissankarien muodostama oksisto, 'suojelijoiden' joukko ja alimpana leijonia.

Verijärvi

Matka yksinäisille vuorille

Viime viikon erikoishauskuuden muodosti Szegedissä tiistaista torstaihin vieraillut Heta. Käytiin viinifestivaaleilla ja osallistuttiin Erasmus-pubivisaan. Meidän joukkue voitti, palkintoviinasten kohtalosta mulla ei oo tosin harmainta aavistusta. Torstaina Heta lähti kohti Budapestia, ja mä seurasin perässä vähän myöhemmin suoraan viikon viimeiseltä luennolta. Kauheesti en Budapestissa torstaina ehtinyt, falafelpaikan kautta mentiin suoraan Keletin rautatieasemalle ostamaan junalippuja perjantaiaamulle. Vaikka vain mä olin palaamassa takas Unkariin, myi täti meille molemmille silti meno-paluun, koska se on halvempi kuin yhdensuuntainen matka Budapestista Poprad-Tatryyn. Hämärää. Sit suunnattiin ihan aseman läheisyydessä sijaitsevaan hostelliin. Oli muuten paras hostellikokemus ikinä: korealainen tyyppi pyörittää pientä hostelliaan omassa asunnossaan, aatteli et mä ja H. ollaan sisarukset, tarjos meille unkarilaista punaviiniä ja soitti huilulla jotain korealaisia perinnesävelmiä.

Aamulla heräiltiin jo vähän ennen kuutta, koska juna kohti Slovakiaa lähti puoli seitsemältä. Eka osuus Budapestista Košiceen kesti noin kolme ja puol tuntia, joka vierähti ihan mukavasti torkahdellessa ja Koillis-Unkarin maisemia ihastellessa. Košicessa piti sit vaihtaa junaa, mut päätettiinkin jäädä pariksi tunniksi katsastamaan kaupunkia, koska junia Poprad-Tatryyn menee sieltä kuitenkin koko ajan. Košice (unkarilaisittain Kassa) on Slovakian toiseksi suurin kaupunki ja tämän vuoden Euroopan kulttuuripääkaupunki Ranskan Marseillen ohella.

Joku tötsä puistossa, edusti varmaan sitä kulttuuria

Unkarin oikeamielisen Matias-kuninkaan muistolle

Košice oli kaunis, siisti ja kivan oloinen. Mietittiin, että ehkä kulttuuripääkaupunkivuosi on inspiroinut panostamaan kaupungin ulkoasuun. Hauska tilanne sattui vegeburgereita ostaessa, kun kielimuurin ilmaantuessa paljastui, että myyjä osasikin vähän unkaria. Mietinkin, että ehkä pitäs yrittää asioida kaikkien kanssa ensin unkariks ja sit vasta englanniks. Päässäni kaikuivat kuitenkin kämppiksen varoittelut siitä, että Slovakiassa ei pidetä unkarilaisista, joten englannilla ja slovakin peruskohteliaisuuksilla mentiin. Rehuburgerien ja kahvittelujen jälkeen siirryttiin takas rautatieasemalle ja jatkettiin sit seuraavalla junalla kohti Popradia.

Junamatkalla Košicesta Popradiin oltiin ihan pähkinöinä ihanista vehreistä kukkuloista, jotka on Suomen ja (Etelä-)Unkarin lättänämaisemiin tottuneelle aika eksoottista nähtävää. Mut Popradiin päästessä vastassa olivatkin sit kaupungin taustalla kohoavat Tatravuoret, jotka olivatkin Slovakian-reissumme varsinainen päämäärä. Niiden katseluun ei vaan voinut kyllästyä! Meidän hostelli sijaitsi ehkä vajaan parin kilometrin päässä rautatieasemalta. Yritettiin ekaks löytää bussi, mut päädyttiin sit kävelemään hostellille. Hostellin omistaja puhui ehkä kaksi sanaa englantia, hyvä meno, mut selvittiin silti. Jätettiin kamat hostellille ja lähdettiin taapertamaan takaisin kohti keskustaa. Siellä virtas joku pieni joentapainen, mut olihan se vähän säälittävä jopa Aurajokeen verrattuna. Käytiin hakemassa karttoja matkailutoimistosta ja mentiin sit kiinalaiseen syömään. Tofumätöt oli aika runsaat ja jees, mutta tarjoilija aneemisin ikinä. Kotimatkalla käytiin vielä lähipubissa yksillä (0,3 litraa 10-prosenttista olutta 0,5 €). Loppuilta meni sit teetä juodessa ja hostellin muihin asukkeihin (kaks tanskalaista, yks britti ja israelilainen pariskunta) tutustuessa. Nukkumaan mentiin melko varhain, koska herätys oli taas tosi aikaisin.

VUORIA!!!!

Maksamme velkaa (ja juomme lohikäärmeviiniä?)

Täällä käytiin myöhemmin oluella

Hostellimme lähimaastossa oli aika kivan näköistä

Pousailua ostarin parkkipaikalla tms.

Neuvostomuistomerkki

Popradin keskusta

Täällä ei käyty

Neuvostoarkkitehtuuri ja vuotava asemarakennus FTW

Lauantaina lähdettiin taas kuuden jälkeen liikkeelle. Jätettiin tavarat rautatieasemalle säilöön, juotiin automaattikahvit ja lähdettiin sähköjunalla n. 20 kilometrin päähän Tatranskà Lomnicaan, aivan Tatravuorten juureen. Oltiin alunperin ajateltu, että voitais edetä jalan ensimmäiselle etapille Skalnaté Plesoon n. 1,7 kilometrin korkeuteen, mutta sateinen sää, rajallinen aika ja puutteelliset varusteet saivat aikaan päätöksemme mennä koko matka kaapelikärryillä. Tatranskà Lomnican kaupunki on käytännössä lomakylä täynnä hotelleja ja retkeilyvarustevuokraamoita. Ihan viehättävä tavallaan, mutta liian turismin sävyttämä ollakseen todella viihtyisä. Tatranscà Lomnicasta pääsee kaapelikärryllä Tatravuorten toiseksi korkeimmalle huipulle Lomnický štítille 2,6 km korkeuteen. Sesonkiaikaan tuonne on ilmeisesti melkoinen ruuhka, mutta nyt sesongin ulkopuolella ja huonolla säällä saatiin helposti liput. Meno-paluu Skalnaté Plesoon oli 15 euroa ja Skalnaté Plesolta Lomnický štítille 24 euroa. Ei siis mitään halpaa lystiä, mut alkumatkan kävelemällä ois päässyt toki halvemmalla, ja elämyksiä ei voi mitata rahassa jne.

Skalnaté Plesossa odotettiin kolmisen varttia kyytiä huipulle, mikä oli kyl aika tuskaista: kylmää, märkää ja tylsää. Käytiin Keski-Euroopan korkeimmalla sijaitsevassa galleriassa katsomassa kuvia viiksekkäistä sedistä ja sit vaan tuijoteltiin sumuun, kunnes vihdoin päästiin huipulle, jossa oli suorastaan arktiset olosuhteet, mut niin kai vuorilla aina. Huipulla saa viettää vain 50 minuuttia, mutta sään ollessa kurja ja näkyvyyden huono oli tuossakin aikaa enemmän kuin tarpeeksi. Aurinkoisella säällä huipulta ois varmaan aika hienot näkymät! Istuskeltiin sit enimmälti sisätilassa kallista kahvia ja leivoksia nautiskellen. Takaisin tullessa kierrettiin vielä Skalnaté Pleson lampi, joka oli sumussa aika mystisen näköinen.

Skalnaté Pleso n. 1,7 kilometrin korkeudessa

Skalnaté Pleson galleriassa oli myös unkarinkielistä materiaalia!

Huipulla vihdoin!

Vähän oli kylmä...

Piknik-olosuhteet

Paluumatkalla oli jo vähän aurinkoisempaa

Kaverikuva Tatrojen kaa

Tatranskà Lomnicassa oli alas palatessamme jo aivan kiva ilma, joten käyskenneltiin ympäriinsä, syötiin lounas ja lähdettiin sit sähköjunalla takaisin Popradiin. Mä lähdin sit takas kohti Unkaria Hetan jatkaessa Bratislavan kautta Puolaan. Košicessa Budapestin-junaan vaihtaessa tuli aivan kotoisa olo, kun kuulin unkaria ja suomea (!). Budapestissa meninkin sit samaan hostelliin kuin menomatkalla, tällä kertaa hostellinomistaja tarjos oluen jossain keski-ikäisten rokkibaarissa. Tämän jatkaessa brittiystävänsä kanssa vielä yökerhoon mä lähdin nukkumaan. Sunnuntaina sit tapasin vielä kaksi viimevuotista kielikurssikaveria, jotka kumpainenkin asuvat nyt Budapestissa. Mukavaa oli sekin!

Lopuksi muutama huomio Slovakiasta:
- paljon ampiaisia
- kauniit maisemat
- kylmää
- alkuun aateltiin, et ihmiset on tummempia ja äkäisempiä kuin Unkarissa, mutta oli kuitenkin myös vähemmän tummia ja vähemmän äkäisiä, eli ehkä keskimäärin aika samanlaisia kuitenkin?
- kalja baarissa halvempaa kuin Unkarissa