Sukukansoja ja kansannousuja

Toissapäivänä, 23.10., vietettiin yhtä Unkarin kolmesta kansallisesta juhlapyhästä, vuoden 1956 kansannousun muistopäivää. Kansannousu kohdistui siis neuvostomiehitystä vastaan ja näytti hetken jo kantavan hedelmää, kunnes neuvostotankit sen lopulta kukistivat. Tiistain unkarintunnilla opettajamme (nelissäkymmenissä) kertoi, että hänen nuoruudessaan tätä kyseistä päivää ei ollut sallittua juhlia. Ymmärrettävästi tää ei olekaan samalla tavalla iloinen ja ilotulituksentäyteinen juhla kuin 20.8. vietettävä Tapani Pyhän (Szent István) muistopäivä. Opettaja harmitteli myös sitä, miten puolueet käyttävät tätä päivää politisointiin, varsinkin nyt eduskuntavaalien alla. Myöhemmin samana päivänä nganasanin opettaja totesi tunnilla, että ko. päivänä vasemmistolaiset jäävät kotiin, mikä tuntuu kyllä ihan perustellulta ratkaisulta, kun muistelen vuosi sitten kyseisenä päivänä Budapestissa Elinan ja Hannun kanssa todistamiamme Jobbikin (Unkarin äärioikeistopuolue) marsseja. Tämmöstä täällä. Itse en keskiviikkona päiväsaikaan kaupungilla liikkunut, mutta kaverini A. oli joutunut kurssiaan varten jotain lipunnostomenoja seuraamaan, ja oli ilmeisen tyytyväinen, ettei kieltä ymmärrä.

Mitähän muuta jännää. Kesä on täällä taas! Useamman päivän jo (vai koko viikon?) on ollut yli +20 astetta. Oispa Suomenki syksy tällainen. Ja ai niin, viime viikolla täällä vietettiin sukukansainpäivää (Rokon népek napja), joka oli täällä tänä vuonna kai ekaa kertaa virallinen juhlapäivä. Virossa tätä käsittääkseni vietetään myös? No mut, meillä oli fennougristiikan laitoksella mölkkyä (miniversio sisätiloissa huonon sään takia), udmurttilaisia kansantansseja ja suomalais-ugrilaisia herkkuja (mm. lettuja ja kettukarkkeja!). Läheisestä Kecskemétin kaupungista oli muutama suomalainen vaihtari käymässä, ja sit oli pari kivaa unkarilaista, jotka sit puhuivat niin hyvin suomee, ettei mun tarvinnut tönkköunkariani vaivata, hohhoi. Mut olipa kyl hauskaa! Sukukansainpäivästä voivat unkarintaitoiset lukea täältä, ja kieltä taitamattomatkin voivat vilkaista pari kuvaa udmurteista ja käsitöistään.

Sukukansainpäivän kunniaksi laitoksemme kirjavarastoja tyhjennettiin suomenkielisestä kirjallisuudesta, ja nappasin sit mukaani Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, jonka viime lukemisesta olikin jo aika monta vuotta vierähtänyt. Mutta lukaisin sen tuossa viime viikonloppuna, ja koinpa taas pitkästä aikaa sen huikean tunteen, kun hyvä kirja vie mennessään. Suosittelen.

"Pliis älä kakata koiraasi tässä."

Löydettiin täältä muuten kasvisravintola, josta olin aiemmin kuullut vain huhuja, mutta kukaan ei tuntunut tietävän, missä se tarkalleen ottaen sijaitsee. Sosiaalinen media tuli kuitenkin avuksi, ja ravintolan sijainti selvisi. Käytiin viime viikolla siellä syömässä saksalaisten rehunpurijatovereiden kanssa, ja olipa kiva kokemus! Söin jotain unkarilaista perinnepöperöä (oisko ollut pörköltiä?) seitanversiona, oli maistuvaa. Jos jotakuta Szegedissä majailevaa tai vierailevaa kiinnostaa, niin paikan nimi on Őrangyal Gasztroház ("Suojelusenkeli Gastrotalo"). Viime viikonloppuna päätettiin mennä tuonne toistamiseen, mutta osuttiinkin johonkin hare krishnojen tilaisuuteen. Ravintola oli siis periaatteessa kiinni, mutta saatiin kuitenkin jäädä seuraamaan laulamista ja kynttilöidensytyttelyä, ja lopuksi saatiin ruoatkin maksutta! Yks munkeista osas vähän suomeakin ("kiitos" ja "olen munkki") ja piti Ruotsia toisena kotimaanaan, aww. Ruokailun jälkeen päätettiin viel käydä yksillä. Eka paikka mihin mentiin, oli menossa jo kahdeksalta kiinni, joten vaihdettiin sit paikkaa toiseen, joka oli auki jopa yhdeksään. Tämmöstä sunnuntaibiletystä täällä.

Viime päivinä oon ollut ihan sukukansatunnelmissa ja kuunnellut paljon suomalais-ugrilaisten vähemmistökansojen musiikkia, joten laitanpa tähän lopuksi yhden pirtsakan marinkielisen kappaleen. Hyvää viikonloppua kaikille!

Minä, maahanmuuttaja

Unkarissa pidempään (yli 3 kuukautta) oleskellessa olisi suotavaa jossain vaiheessa rekisteröityä virallisesti maassa olevaksi. Tuo kolmen kuukauden sääntö koskee siis EU-kansalaisia, voi olla että muiden pitää tehdä itsensä tiettäväksi jo lyhyempien oleskelujen aikana. Tällä viikolla päätin vihdoin tarttua härkää sarvista, ja hoitaa itselleni oleskeluluvan. Sen saadakseen pitää tietty olla kaikenlaisia papereita: vuokrasopimus, vaihtotodistukset niin koti- kuin vaihtoyliopistoltakin, todistus taloudellisesta vakavaraisuudesta (eli mulla siis Kelan todistus siitä, että tuet juoksee, sekä todistus Erasmus-apurahasta), Eurooppalainen sairasvakuutuskortti, sekä tietysti erityinen 1000 forintin (n. 3,4 €) postimerkki (illeték bélyeg).

Käytiin eilen Adrianen kaa postitoimistossa ostamassa nuo vaaditut erikoismerkit. Kyseessä oli mulle eka käynti unkarilaisessa postitoimistossa. Szegedin pääkonttorissa oli vuoronumeroautomaatti, josta työntekijä otti vuoronumeron ja ojensi meille. Luulis tämmösellä politiikalla pääsevän täystyöllisyyteen, mutta ilmeisesti ei sit kuitenkaan. Vuoronumeroita ei tietty missään huudeltu tai kyselty, puhumattakaan Suomessa tutuista näyttötauluista, vaan mentiin vaan jonon jatkoksi. Tiskillä sit räkä aivoissa suristen pyysin meille ensin kymppitonnin merkkejä, kunnes tajusin, että tuhannen forintin merkithän me tarvittiinkin. 10 000 forintin (n. 34 €) merkkejä ois siis kuitenkin ollut tarjolla, mulla ei ole tosin aavistustakaan, mihin niitä tarvitsee.

Tänään lähdin unkarintunnin ja lounaan jälkeen kohti tarunhohtoista Maahanmuuttovirastoa (Bevándorlási és Állampolgársági Hivatal). Olin kuullut kauhujuttuja loputtomista jonoista ja paperinleimausmaratoneista, mutta kaikki sujui oikeastaan aika helposti. Suurin haaste oli vuoronumeroautomaatti, joka tarjosi ei enempää eikä vähempää kuin kymmenen eri vaihtoehtoa erilaisille tarpeille. Lukiessani vaihtoehdot läpi ensin unkariksi ja sitten englanniksi en tullut hullua hurskaammaksi siitä, mikä pitäisi valita. Menin siis kysymään vahtimestarisedältä, että mikä pitäis valita kun oon vaihto-opiskelija ja maassa kymmenen kuukautta, ja hän kiltisti auttoikin mua valitsemaan oikean nappulan.

Väkeä ei ollut paikalla ruuhkaksi asti, siispä odotin vuoroani vain kymmenisen minuuttia. Tiskille saapuessani yritti virkailija ensin palvella mua englanniksi, mutta koska 'oleskeluluvan' unkarinkielinen vastine tartózkodási engedély oli mulle ilmeisesti helpompi muistaa kuin residence permit, päädyimme hoitamaan koko rotlan unkariksi, mistä virkailija oli varsin otettu ja mielissään. Hän kertoi itse yrittäneensä joskus opetella suomea omin päin, mikä oli sit kuitenkin osoittautunut liian haastavaksi. Siinä lomakkeita täytellessä ja mukavia jutellessa tuntui vähän kuumottavalta, kun muutaman tiskin päässä joku toinen tuoreehko maahantulija yritti selvittää asioitaan, joihin ilmeisesti liittyi poliisi ja rahan kadottamista, ja virkailija aika tylyyn sävyyn totesi mm. "en ymmärrä englantiasi" ja "tämä ei vaikuta hyvältä". En lähde arvailemaan, oliko asiakkaan tummalla ihonvärillä osansa tylyssä kohtelussa, toivottavasti ei.

Oma kokemukseni maahanmuuttovirastossa oli varsin jouheva myös verrattuna erään kaverini kokemukseen. Hänen isänsä on nimittäin serbianunkarilainen, mutta saanut Unkarin kansalaisuuden vasta kaverini syntymän jälkeen, joten oleskeluluvan saadakseen kaverini piti kirjallisesti vakuuttaa, ettei aio hakea Unkarin kansalaisuutta täällä olonsa aikana. Tilannetta tuntemattomille siis lyhyesti avaten: ensimmäisen maailmansodan jälkeen solmitussa Trianonin rauhansopimuksessa Unkari menetti 2/3 pinta-alastaan ja väestöstään naapurimaille, enimmäkseen nykyisille Romanialle, Slovakialle ja Serbialle, joissa tänä päivänäkin asuu yhteensä reilut kaksi miljoonaa etnistä unkarilaista. Näiden naapurimaiden vähemmistöunkarilaisten on myös mahdollista saada Unkarin kansallisuus, mikä sit heidän jälkeläisilleen näköjään aiheuttaa tämmöstä omituista säätämistä. Mut loppu hyvin, kaikki hyvin.

Sopeutuminen

Sopeutumista on se, ettei jaksa tietä ylittäessään etsiä lähintä (mutta silti kaukaista) suojatietä, vaan loikkii paikallisten tapaan tien yli silloin, kun autoja ei näytä olevan tulossa. Ei ne ny kuitenkaan päälle tuu. Niinpä niin.

Sopeutumista on se, että hakee joka-aamuisen kahvinsa pienestä leipomopuodista just samaan aikaan, kun kaikki paikalliset opiskelijatkin siellä tungeksivat. Tilaisuus muistuttaa huutokauppaa, kun tiskin takaa aina huudellaan kulloinkin valmistunutta kahviannosta ja sit mietitään, mikä kuului kenellekin.

Sopeutumista on se, että juttelee unkarilaisten opiskelukavereiden kanssa, ja välillä ymmärtää kertakuulemalta, mitä ne haluaa sanoa. Sit yhtäkkiä uskaltaa laittaa niille kaveripyyntöjä Facebookissa ja ihmettelee maailman pienuutta, kun meillä onkin yhteisiä tuttuja Suomesta tai Virosta.

Sopeutumista on se, kun varpaille astuessa anteeksipyynnöt (bocsánot) ja keskustelussa samanmielisyyden ilmaisut (igen) tulee automaattisesti unkariksi riippumatta siitä, mikä on kulloinenkin keskustelukieli. Tai kun ei muista, mikä on "hallitus" englanniksi, mutta muistaa sen kyllä unkariksi (kormány).

Sopeutumista on se, kun ottaa jokalauantaiseksi tavaksi mennä tungeksimaan torille mummojen sekaan ja käyttää kymmenen minuuttia valitakseen tarjoustomaateista ne vähiten kämäiset.

Oon tässä ehtinyt vilustumaankin ihan omaa tyhmyyttäni. Nyt on sentään edetty kurkkukivusta yskään, ja ääneni on taantunut surkeaksi pihinäksi. En osaa sanoa, oliko eilinen pálinkan juominen terveydelleni enemmän hyödyksi kuin haitaksi. Onneksi sentään puolet tän päivän tunneista oli peruttu. Viikonloppuna ois kotimaanmatkailua tiedossa, joten toivottavasti siihen mennessä oisin jo ainakin vähän paranemaan päin. Olon kohenemisen toivossa kittaan teetä litratolkulla, mitä teen tosin terveenäkin. Tervettä loppuviikkoa kaikille!

Füvészkert

... eli kasvitieteellinen puutarha. Sellainenkin täältä nimittäin löytyy, Tiszajoen tuolla puolen eli turkulaisittain tois pual jokke. Kaverini Adriane on jollain esseenkirjoituskurssilla, jonka opettaja aina hätistää oppilaansa ihmettelemään Szegedin tapahtumia ja nähtävyyksiä. Tällä viikolla A:n oli määrä hakea kirjoitusinspiraatiota kasvitieteellisestä puutarhasta, ja päätin lyöttäytyä seuraksi. Szegedin yliopiston opiskelijoille sisäänpääsy on 300 forinttia (1 €), eli eipä kauheesti opiskelijan kukkaroa rasita.

Kiertelimme ainoastaan puutarhan ulkotiloissa, koska ilmeisesti kasvihuoneeseen pääsee vain opastetun kierroksen muassa, emmekä jaksaneet ottaa selvää näiden aikatauluista. Lisäksi parin tunnin ihmettelyn jälkeen koimme jo saaneemme tarpeeksemme kasvien ihmemaailmasta, joten ei erityisesti jäänyt harmittamaan kasvihuoneen missaus. Vaikka ilma oli vierailumme aikana kaunis, ei ulkopuutarha välttämättä lokakuussa oo enää ihan hehkeimmillään. Vaikka kokemus olikin kiva, niin vielä enemmän tästä vois saada irti keväällä tai kesällä, kun kaikki kukkii ja kukoistaa. Puutarhasta löytyi mm. lääkekasvi- ja ruokakasvikokoelmat, arboretum ja Keski-Euroopan suurin intianlootusviljelmä (tai jotain vastaavaa tosi upeeta, en ehkä täysin ymmärtänyt).

Söpöt kaktusasetelmat

Lapsillekin jotain!

Wanhan ajan maalaistunnelmaa

Ihanat pikkupaprikat

Kivipuutarha tms

Hämmentävä nakunainen venytteli kaislikossa

Buddha ja kuuluisat intianlootukset

Löytyi myös hellyydenkipeä kissanpentu, joka ei oo yhtä töpöhäntäinen kuin miltä kuvassa näyttää, ja jonka oisin mieluusti vienyt mukanani kotiin!

Ps. Tarkkasilmäisimmät lukijat saattavat huomata, että siirsin blogini visuaalisen ilmeen uudelle tasolle alkamalla muokata kuvia omg. Kontrastinappulan venkslaus on kans mielekästä sijaistoimintaa huomiseen vironkokeeseen lukemiselle. Kaikin puolin hyvää ajankäyttöä siis.

Otsikkogeneraattoria odotellessa

Mulla on täällä yksi englanninkielinen kurssi, jonka otin alunperin vahingossa, koska luulin sen olevan unkariksi (sillä kurssin nimi on unkariksi yliopiston nettisivuilla, eh). Päätin kuitenkin jäädä kurssille, koska aihe on mielenkiintoinen: unkarilaisen kulttuurin kulttuurienvälinen esittäminen (tai miten A magyar kultúra interkulturális bemutatása sit ikinä suomeksi kääntyykin), ja koska se tuo myös kivaa vaihtelua muuten pelkästään kielitieteestä koostuvaan kurssivalikoimaani. Kurssilla olevat unkarilaiset saavat välineitä siihen, miten puhua kulttuuristaan ulkomaalaisten kanssa, me ulkomaalaiset taas ehkä opimme paremmin ymmärtämään, miks madjaarit on niin omituisia omanlaisiaan. Opettaja puhuu kaunista englantia, hänen esitelmöintinsä on elävää ja otteensa vuorovaikutteinen. Pari viime viikkoa ollaan käyty läpi Unkarin historian pääkohtia. Maan historia koostuu enimmäkseen joutumisesta milloin kenenkin (turkkilaisten, Habsburgien, Neuvostoliiton, EU:n, eiku) vallan alle ja epäonnisesta sotamenestyksestä (viimeisin voitettu sota vuodelta 1419). Kai sitä vähemmästäkin harmittaa esim. kaikki.

Miks edes aloin kertoa tätä juttua, niin kävi hauskasti tänään ton tunnin jälkeen, että yks unkarilaisista opiskelijoista halusi äänittää jotain projektiaan varten mun sanomana muutamia valitsemiaan suomen kielen sanoja, jotka on samaa alkuperää unkarin vastaavien kanssa: jää (unk. jég), vesi (unk. víz), sarvi (unk. szarv) jne. En oo tosin ihan vakuuttunut siitä, että kumpuaako sanojen postilaatikko ja postaládikó samankaltaisuus ihan välttämättä yhteisestä kantakielestä... Ehkä se ei sit ollut niin tieteellinen projekti kuitenkaan, toivon. Tää sama tyyppi tais lisäks viime viikon luennolla esittää unkarin turkkilaisperäisten sanojen runsauden jonain argumenttina unkarin suomalais-ugrilaista alkuperää vastaan, hmm. 

Suihkulähde yliopiston päärakennuksen edessä

Kertaalleen meni tänään hermo, kun olin menossa kirjastoon, ja sit siinä porteilla käyntikortteja piipauttava setä (no nää on vähän tarkkoja) sanoi, etten saa viedä mun kuminauhakansiota (tai joku tommonen läpsykkä) sisään. Yritin selittää että oon kyllä monesti vieny, eikä oo kukaan aiemmin huomauttanu, mut järkähtämättömästi joskin ystävällisesti hän totesi, että ei onnistu. Laukkuja ja kasseja ei kirjastoon saa viedä, ja sen ymmärrän, mut ei nyt kukaan oikeesti voi kuvitella, että rupeen pöllimään kirjastosta kirjoja jossain lättänässä kansiossa, oikeesti. Pitääks mun sit joka hitsin paperi kiikuttaa mukanani erikseen, eäääh. Tuli joku hetkellinen hermojen menetys ton johdosta, että pitääks kaikki tehä niin vaikeeks, ja sit vaan lähdin istumaan humanistisen tiedekunnan kahvilaan, jossa oli kylmä. Säästävät varmaan lämmityskustannuksissa. 

Mitäs muuta, kolme päivää satoi, nyt paistaa aurinko, ensi viikolle lupailevat jotain +17-19 astetta. Ah. Myös, miksi aina jostain kielikurssilta tai vaihdosta tai mistä vaan bongaan sen ainoon virolaisen ja sekin on fennougristi? Ja miksen pysty keksimään mitään järkevää lopetusta (tai otsikkoa) tälle? 

Edit. Täytyy nyt vielä päivittää, kun heti tämän julkaistuani osui Facebook-syötteessäni silmään tää uutinen: Unkari kieltää ulkona nukkumisen. Onhan tästä lakimuutoksesta jo pidempäänkin ollut puhetta, mutta nyt sit meni läpi. Aivan käsittämätöntä perseilyä taas. Kodittomat on tietysti kodittomia vaan huvikseen tai häiritäkseen Kunnon Ihmisten™ elämää. Kiitos, Orbán.